Suurin piirtein noin oli kirjoitettu Iltalehden erään artikkelin otsikossa, kirjoitus oli hyvä sillä se kuvaa myös minua. Löysin jutun henkilön kanssa paljon yhtäläisyyksiä, kunnianhimoinen, koulukiusattu, puhelias, iloinen jne... Päälle päin minusta ei ikinä uskoisi, että ole masentunut tai saatikka luottotiedoton. Pukeudun siististi, käyn viitenä päivänä viikossa töissä, olen iloinen, tsemppaan muita - ulkokuori on kaikin puolin kunnossa, mutta vapaa-ajallani en jaksa tehdä oikein mitään, satunnaista lenkkeilyä lukuunottamatta. Olen niin uupunut siitä, että saan raahattua itseni päivittäin töihin ja esitettyä, että kaikki on hyvin, vaikka oikeasti tämä elämä tämän sairauden sekä elämäntilanteen kanssa on aika syvältä.
Pitkälti varmasti paljon tähän tilanteeseen päätymistä on edesauttanut masennus, jota olen sairastanut useita vuosia. Halusin pärjätä mahdollisimman hyvin silloinkin, kun olisi pitänyt lainan sijaan hakea apua. Ajattelin, että saan kaiken kuntoon kunhan vain valmistun, työelämään päästyäni voisin vihdoin hakea oikean lainan pankista ja saisin maksettua muut luotot pois ja pystyisin hakea apua masennukseeni, mutta toisin kävi. Päädyin tilanteeseen jossa piti valita, että lyhentääkö velkoja vai maksaako ns. oikeat kulut eli vuokran ja laskut vai mitä tekee. Päädyin velkaneuvojan puheille ja siellä tulimme siihen tulokseen ettei tilanteeseeni taida olla muuta ulospääsyä kuin velkojen päästäminen ulosottoon, koska halusin kuitenkin pystyä maksamaan vuokran sekä muut laskuni.
Tilanteen myötä masennukseni paheni, siitä tuli keskivaikea. Vietin monia unettomia öitä stressin ja ahdistuksen vuoksi mutten suostunut kertomaan tilanteestani muille kuin tälle velkaneuvonnan työntekijälle, pelkään edelleen tuottavani pettymyksen läheisilleni. Sain lopulta unilääkkeet 2018 kesällä ja siitä saakka olen yöni nukkunut niiden avulla. Aamulla masennuslääke, illalla unilääke. Toki masennuslääkkeestä on ollut paljon hyvääkin, sitä käytetään myös oppimisvaikeuksien hoidossa, joten arvosanani opiskellessa paranivat sekä tiedon käsittely ja -omaksuminen kehittyi mielestäni paremmin kuin ennen. Kuitenkaan toivottua vastetta lääkkeistä sinänsä ei ole ollut, koska elämänlaatu niiden avulla on parantunut vain vähän, ei merkittävästi. Terapia tähän rinnalle olisi varmasti se keino minkä avulla elämänlaatuni parantuisi vielä enemmän, mutta terapia maksaa ja siihen minulla ei tällä hetkellä ole varaa.
En kuitenkaan aio missään nimessä luovuttaa, tiedän saavani velkani maksettua seuraavan kuuden vuoden aikana, joten pystyn elämään hyvää elämää kuitenkin usean vuoden ajan mikäli fyysinen terveys säilyy. Toki monesta asiasta tarvitsee varmasti tinkiä, kuten perheestä ja sen omistusasunnonkin saan hankittua vasta myöhemmällä iällä, mutta saan kuitenkin. Oikeastaan eniten odotan sitä, että saan irtisanottua nykyisen asuntoni keväällä ja pääsen jakamaan asumiskulut toisen kanssa, elämänlaatuni tulee ensi vuonna luultavasti paranemaan ihan kohtalaisesti, sillä kaikki kulut puolittuvat. Oikeastaan tämä on se motivaattori mikä vie tällä hetkellä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti